Synnyin eräänä marraskuisena päivänä 1988 tähän maailmaan vanhempieni esikoiseksi. Pari vuotta myöhemmin sain pikkuveljen, jonka kanssa sitten ihmeteltiin maailmaa. Elämä ennen kouluikää oli tavallista pienen lapsen elämää: arkipäivät päiväkodissa, viikonloppuisin levättiin ja saatettiin heittää reissu sukulaisia katsomaan. Kävin muskarissa ja rakastin satuja, leikkejä, piirtämistä ja tarinointia. Uskoon liittyvät asiat olivat kuitenkin myös arjessamme läsnä. Iltaisin luettiin useinmiten lasten Raamattua ja rukoiltiin yhdessä iltarukous, jossa siunattiin rakkaita ihmisiä, rukoiltiin suojelusta ja varjelusta sekä ajankohtaisista aiheista. Sunnuntaisin menimme perheenä yhdessä jumalanpalvelukseen ja kipitimme kiltisti pyhäkouluun.
Toisella luokalla ollessani sain pienen siskon, joka oli minulle rukousvastaus. Ei ollut kulunut pitkä aika, kun olin sitä Jumalalta pyytänyt siinä kotitiellämme, naapurin lehmien todistaessani anovaa ilmettäni auton ikkunasta. Ilmeisesti jonkunlaista turhautumista pikkuveljen haluttomuuten leikkiä Barbeilla kanssani oli tämän rukouksen takana havaittavissa... kaikella rakkaudella rakas veljeni. :D
Tämä rukous ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi elämääni vaikuttavaksi rukoukseksi noihin aikoihin. Aloin miettiä vakavammin omaa suhdettani Jeesukseen, josta olin monet kerrat kuullut niin kotona kuin seurakunnassa. Oli uuden vuoden aatto ja siinä isän kanssa iltarukousta aloitellessa kerroin isälleni, että haluaisin tulla uskoon ja Jeesus saisi muuttaa sydämeeni asumaan. Siinä isäni sitten rukoili ja muistan, miten minua jännitti tämä rukous. Tajusin varmaan, että kyse ei olisi ihan mistä tahansa rukouksesta vaan jostakin suuremmasta. Kun seuraavana aamuna heräsin, minulla oli jotenkin ihmeellisen vapaa ja onnellinen olo. Jeesus oli kuullut rukoukseni ja tullut sydämeeni asumaan ja pessyt ne pienen kahdeksanvuotiaan tytön synnit pois.
Elämä uskovaisena koulussa ei ollut kuitenkaan helppoa. Muistan, miten vaikeaa minun oli kertoa uskostani tai muutenkaan näyttää, mistä todella pidin. Kavereiden hyväksyntä oli tosi tärkeää ja sitä pelkäsi muiden reaktioita. Spaissareistakin oli pakko tykätä, vaikka en oikeesti hirveesti tykännytkään (olin meistä se Emma meidän leikeissä) ;). Alakoulun loppuaikoina aloin lukea säännöllisemmin Raamattua, jonka olin vanhemmiltani saanut. Tällä oli vaikutusta minuun ja auttoi kasvattamaan omaa suhdettani Jeesukseen.
Yläkouluaikoina sain luokalleni aivan ihanan uskovaisen ystävän. Minun teki vaikutuksen se, miten hän ei piilotellut sitä, mikä hänelle oli tärkeää: Jeesus. Jumala alkoi myös ihmeellisellä tavalla puhutella minua. Eräänä kauniina kesäisenä päivänä olin yksin kotona ja yhtäkkiä kesken siivouksen koin kuinka Jumala tuli siihen arkiseen hetkeeni ja hänen suunnaton rakkautensa täytti jokaisen kolkan minusta. Samalla koin, että hän kehotti minua menemään kasteelle -aivan niin kuin Hän oli tehnyt n. 2000 vuotta sitten. Seuraavana syksynä meninkin sitten kasteelle.
Kasteen jälkeen aloin yhä enemmän oppia tuntemaan elävää Jumalaa, joka vaikuttaa ja jakaa lahjojaan yhä tänäänkin. Sain Jumalalta uusia kieliä, joilla pystyin rukoilemaan häntä. Myöhemmin olen myös kokenut muidenkin armolahjojen vaikutusta elämässäni, mikä on yksin Jumalan suurta lahjaa. Jumala laski myös sydämelleni lapset -ehkä tässä lienee jonkinlaista syytä, miksi päädyin juuri tälle alalle. ;) Koin, että Pyhän Hengen tullessa entistä voimakkaammin elämääni sain häneltä myös rohkeutta olla se, mikä olen, Jumalan lapsi.
Lukioiässä ja yliopisto-opintojen alkuaikoina koin uskooni liittyen jonkinasteisen älyllisen kriisin ja jouduin uudemman kerran miettimään, mikä on suhteeni Jeesukseen ja tähän uskoon, joka oli ollut jo pitkään osa elämääni. Oliko se, mitä olin oppinut ja mitä oli opetettu totta vai oliko se jonkinlainen harha, jossa olin elänyt? Olinko joku manipulaation ja uskonnollisen aivopesun uhri? Lukion omistin koululle. Lukio oli lähes koko elämäni sisältö ja kun se vihdoin, varsin menestyksekkääksi oli ohi, koin elämässäni varsin suurta tyhjyyttä. Tavoitteet oli saavutettu, mitäs nyt? Mikä oli elämäni suunta? Koskaan en kuitenkaan luopunut uskostani, vaikka monenlaiset negatiiviset tunteet ja ajatukset päässäni risteilivät. Päätin, että jos Jeesus on tie, totuus ja elämä, kuten Raamatussa luvattiin, kestäisi tämä totuus myös koettelun ja kriittisen tarkastelun.
Tässä prosessi ja uskon koettelemisessa uskon, että paljon turhaa riisuttiin. Tajusin, että uskonnollisuus ja todellinen elävä usko oli erotettava toisistaan. Tajusin, että ihmiset tekevät paljon virheitä, myös uskovaiset ja että Jumala ei ole sama asia kuin ihmiset. Jumala on täydellinen ja kaikkivaltias. Jumala on Pyhä. Tajusin myös jotain siitä, että minä en suorittamisellani voisi saada mitään aikaan, ansaita Jumalan rakkautta ja hyväksyntää -tai saavuttaa mitään muutakaan, kuten muutosta itsessäni. Tajusin myös, että usko oli valinta samalla lailla kuin valinta olisi ollut katsoa maailmaa ilman Jumalaa. Se miten katson maailmaa, värittää tulkintaani siitä. Tämän valinnan edessä on ihan jokainen ja minä halusin katsoa maailmaa siitä näkökulmasta, että Jumala on.
Vaikka kipuilen monien, monien asioiden kanssa yhä edelleen, tässä ja nyt olen kuitenkin Jeesuksen omana ja Jeesuksen seuraajana. En tiedä tulevasta, enkä ymmärrä kaikkea aina menneestäni. Yhdessä Jeesuksen kanssa haluan kuitenkin matkaani jatkaa ja luoda tarinaa, jossa Hän on käsikirjoittajana. Tämän tarinan tähän astisen pätkän halusin nyt jakaa, koska uskon, että tarinan käsikirjoittajalla olisi halua astua ihan jokaisen ihmisen elämän käsikirjoittajaksi ja sydämen Herraksi.
"It's not religion, it's relationship."
